Uskon myös että helppo synnytys auttoi nauttimaan vauvan hoidosta heti alusta lähtien. Kun itsellä oli lähes normaali olo, niin sairaalassa oleminenkin tuntui mukavalta. Lisänä myös se, että saimme perhehuoneen. Viikon jälkeen olin myös takaisin lähtöpainossani, joten raskauskilojen pudottamistakaan ei ole tarvinnut miettiä. Kauan haaveilemiani vaunulenkkejäkin olen päässyt tekemään, niin aurongon paisteessa kuin kaatosateessakin. Alkuun yritimme päästä karkuun pidemmällä lenkillä yllättänyttä sadetta. Lopulta olimme kuitenkin niin märkiä, että oli ihanaa hyppiä lätäköihin ja nauraa ohi ajavien ihmisten ilmeille kun he katsoivat meitä. Mahdettiin näyttää ihan uitetuilta koirilta!
Jotenkin on edelleen vaikea uskoa, että tosiaan saan nyt olla vaan kotona ja hoitaa meidän pientä vauvaa. Toki tässä vaiheessa kaikki voi olla vielä paljon helpompaa, kun hän nukkuu niin ison osan päivästä, mutta kaikki ajallaan. En vaan osaa ajatella että tähän voisi kyllästyä. Kyllä tämä äidin rooli tuntuu ihan omalta. Huomasin yhtenä päivänä myös suojeluviettini heränneen, kun hätyyttelin poikaa kiusannutta kärpästä äristen "H****tin kärpänen, nyt v***uun siitä!" Näin pienistä asioista kai alkaa se huoli omaa lasta kohtaan.
Tässä kirjoittaessani sohvalla viltin alla, tuo pieni muru nukkuu vieressäni. Miten ihana onkaan vaan katsella ja kuunnella sen pientä tuhinaa. Samalla olo on haikea, kun tietää ettei vauva-aika tule kestämään pitkään. Katselen hyvin tarkkaan ja koitan painaa mieleeni tämän tunteen. Toisinaan soitan tutun sininen uni -kappaleen. Itselle on vaan vieläkin vaikeaa kuunnella sitä kuivin silmin. Raskausaikana ollut huoli vauvan hyvinvoinnista, on vaihtunut tähän ihanaan onnen tunteeseen. Nyt olen onnellinen äiti!
